Tänä harmaana sunnuntaina lähdimme aamupäivällä jäälle hiihtämään. Ei olisi kannattanut - ensinnäkin jäällä oli todella paljon porukkaa, toiseksi lunta oli liikaa luistelutyyliin hiihtäville ja kolmanneksi tuuli oli aivan järkyttävän kova. Myötätuuleen oli tietysti mukava mennä, mutta vastatuulessa sai tehdä töitä ihan kunnolla.
Kova tuuli kuljetti tietysti myös hajuja aika tehokkaasti. Urpo sai keskellä jäätä käryn juoksuisesta nartusta ja lähti pienen harkinnan päätteeksi karkuun kauas emännästä. Mutta mikäs siinä, vastatuuleen oli oikein ihanaa hiihtää karkulaisen perässä. Onneksi nartun omistaja oli ystävällinen ja jäi paikoilleen odottamaan huohottavaa hiihtäjää. Urpo joutui karkumatkan vuoksi kovaan kuriin eikä enää saanut juoksennella miten sattuu. Välillä hänet piti komentaa tulemaan luokse ja pysymään vierellä vähän aikaa. Silloinkin hän istui hyvin ryhdikkäänä ja valmiina ottamaan jalat alleen uudestaan.
Iltapäivällä lähdimme käymään Bertan luona. Bertalla oli takajalassa joku outo patti, joita hänellä on vatsassa ja takapäässäkin. Vanhus alkaa olla raihnainen, mutta ei toki niin pahasti, ettei hän olisi jaksanut antaa Urpolle köniin muutamaan otteeseen. Ulkona Bertta kirmasi melkein kuin ennenkin.
Urpolla oli muuten viime yönä ja vielä tänäänkin ripuli. Onkohan tämä jo kolmas kerta tässä kuussa...? No, ei muuta kuin Canikuria kitaan ja odottelemaan, että vatsa kovettuu taas. Urpo söi toissailtana peuranluuta, mutta sen luulisi jo poistuneen elimistöstä, eli jälleen kerran ripuli johtunee ei mistään. Huoh.
